Potilaan kynästä: Kuningattaren jalanjäljillä

17.04.2018 — Potilastarinat

Tämä tarina on potilaan kynästä eli hänen vapaamuotoisesti itsensä kirjoittama. Tarinassa käydään läpi hänen tuntemuksiaan ja kokemuksiaan koko hoitoprosessin ajalta.


Jokaisen tätiratsastajan esikuva kuningatar Elisabeth ratsastaa edelleen 91-vuotiaana. Lonkkien hajoamisen vuoksi oma ratsastusurani uhkasi jäädä lähes kolmekymmentä vuotta lyhyemmäksi. Apu löytyi Coxasta ja potentiaaliset mahdollisuudet lyödä kuningattaren ennätys laudalta ovat jälleen olemassa. Oppikirjan mukaisesti onnistuneen leikkauksen jälkeen punarautias tammani sai ratsastajansa nopeasti takaisin.

Vaivat alkoivat pikkuhiljaa. Niihin ei kuitenkaan ollut aikaa kiinnittää huomiota, sillä joka päivä oli lenkitettävä koirat, liikutettava hevonen, tehtävä tallityöt ja oikeissa töissäkin deadlinet väijyivät koko ajan päällä. Viimein tuli kuitenkin stoppi. Kipu vei voiton. Ratsastaessa kylmä hiki valui pitkin selkää ja kyyneleet pitkin poskia. Oli pakko mennä lääkäriin.

En voinut uskoa todeksi, kun lääkäri sanoi lonkkieni olevan aivan loppu. Röntgenkuvat todistivat diagnoosin oikeaksi. Muuta tietä parempaan tulevaisuuteen ei ollut kuin leikkaus. Onneksi, kun perheeseemme tuli hurjanpuoleinen orivarsa, olimme hankkineet mieheni kanssa itsellemme ”ihmiskaskot”. Olin maksanut vakuutusta yli kolmekymmentä vuotta, nyt se tuli hyvään tarpeeseen. Diagnoosin tehneen lääkärin vinkistä valitsin leikkaavaksi sairaalaksi tekonivelleikkauksiin erikoistuneen Coxan. Sovimme, että molemmat lonkat leikattaisiin kerralla. Näin toipumisaika jäisi lyhyemmäksi.

En ollut koskaan sairastanut nuhaa kummempaa. Operaation ajatteleminenkin nostatti hiukset pystyyn. Olin aivan varma, että tuurillani päätyisin harpunsoittajaksi linnunradan orkesteriin. Armoton aika käänsi kuitenkin pikakelauksella kalenterin lehtiä ja järjestin kiireellä eläinteni hoidon sekä sairaalajakson että toipumisen ajaksi. Naapuri toisensa jälkeen ilmoittautui hätävaraksi, jos apua tarvittaisiin.

Tuumasta toimeen

Tuota pikaa istuimme mieheni kanssa autossa keula kohti Coxaa.  Ennen operaatiota oli vielä käytävä kokeissa eri puolella sairaalaa. Käytävät tuntuivat loputtoman pitkiltä myös reumaa sairastavalle miehelleni. Matkalla olisi ollut tarjolla sairaalan pyörätuoleja. Ehdotin miehelleni, että lainaisimme niistä yhtä ja työntäisimme siinä toisiamme vuorotellen. Minusta idea oli loistava, miehestäni ei. Tosikko! Niin siis onnuimme rinta rinnan pitkiä käytäviä aivan näännyksissä.

Lopulta testit oli tehty, mies hyvästelty ja siirryin odotushuoneeseen. Siellä odotti kohtalotoveri, jonka kanssa yritimme karkottaa kasvavaa kauhua keskustelemalla koiristamme. Miehelle tuli kutsu. Varttitunnin yhteisestä odotuksesta syntynyt oljenkorsi katkesi. Jäin odotushuoneeseen yksin. Olo oli samanlainen kuin parikymppisenä New Yorkin suurimmalla bussiasemalla, kun matkalla kohtaamani suomalaispoika sanoi heipat ja suuntasi omalle bussilleen ja minä jäin etsimään omaani. Tutut kiinnekohdat olivat kadonneet.

Onneksi odotuksesta ei tullut pitkä. Ystävällisesti ja rutiinilla minua ohjattiin prosessissa eteenpäin. Rutiinin tunnistaminen antoi turvallisuuden tunnetta, he eivät siis olleet ensikertaa asialla. Olin pyytänyt kevyen anestesian, sillä en halunnut nähdä, kuulla enkä haistaa operaatiosta mitään. Hetkessä liu´uin lempeään uneen tuntematta edes selkäydinpuudutuspiikkiä.

Hyvää huomenta, rouva!

Ensimmäinen havaintoni oli leppoisa ääni, joka toivotti hyvät huomenet ja kertoi leikkauksen menneet hyvin. Veljeni tilaamaa pituuttakin oli kuulemma saatu lisää jonkin verran, mutta ei aivan täyttä toivottua kahtakymmentä senttiä. Saisin siis edelleen jatkaa sukukunnan lyhimpänä ja päälaelle taputeltavana. Mutta oloni oli hyvä, kipua ei tuntunut missään. Katsoin jalkateriäni. Siellä ne olivat. Liikutin varovasti varpaitani. Ne liikkuivat. Seuraava tuntemukseni olikin sitten armoton nälkä. Tee ja sämpylä maistuivat juhlaillalliselta.

Jonkin ajan kuluttua minut siirrettiin osastolle ja jatkoin pitkällisen univelan autuasta maksua.

Uuden elämän ensimmäinen päivä

Aamulla raottelin varovaisesti silmiä ja kuuntelin lonkkiani. Hämmästyttävää, ei mitään kipua. Suihkuun pääseminen tuntui ylellisiltä. Lääkäri kävi tarkistamassa, että kaikki oli edelleenkin hyvin. Sitten tulikin jo jumppari kutsumaan kävelyharjoituksiin. Silloin mielessä kävi hetken epäilys. Kuinka juuri irti sahatuilla jaloilla voisi mitenkään kävellä? Jumpparin henkinen tuki oli kuitenkin voimaannuttava. Kepittelin käytävällä hurmioituneena kivuttomuudesta. Illemmalla kävin useaan kertaan käytäväkierroksella jo aivan itsekseni.

Villien vanhojen rouvien kiireet

Naapurivuoteen sängynlaidalla istui yli kahdeksankymppinen rouva. Hänellä oli leikattu polvi ja kiire kuntosalille. Minulla oli kiire takaisin ratsaille. Emme kumpikaan olleet tottuneet viettämään aikaa vaakatasossa. Meillä molemmilla oli elämä elettävänä. Hauskoista jutuista syntyi hereät naurut.

Seuraavana päivänä olikin sitten jo porrasharjoitusten vuoro. Jumppari valoi uskoa ja kannusti ja minä kiipesin portaita. Hämmästyttävä suoritus – jalat liikkuivat ja taipuivat, ottivat painon ja tottelivat! Ne olivat niin hienot ja kivuttomat!

Kolmannen päivän aamu oli täynnä odotusta. Jos haavat näyttäisivät hyviltä, olisi kotiutumisen aika. Huonekumppanillani oli sama tavoite. Saimme molemmat luvan lähteä!

Kotona vastassa olivat heiluvat hännät ja seuraavana päivänä tallilla vaativa hörinä. Palveluskunta oli palannut, nyt heiniä ja sassiin!

Puhelintuki tärkeä kotiutujalle

Hämmästyttävintä koko projektissa oli Coxan lähes taiteeksi kehittämä kivunhallinta. Koko paranemisen aikana en tuntenut kipua. Kuitenkin, kun sairaala ja sen henkinen tuki jäävät taakse, potilas jää yksin epävarmuuksineen, kun ei tiedä mitkä ilmiöt ovat normaaleja ja mistä pitäisi huolestua. Itselleni huolenaiheeksi nousi haavasidoksen liiman aiheuttaa allerginen reaktio. Tiesin, että sellainen voi tulla, mutta milloin se on vakavaa ja milloin pitää hakea apua, askarrutti. Silloin tuli avuksi Coxan puhelinneuvonta. Henkinen tuki sammutti lohikäärmeen lieskat takalistosta. Itse haavat paranivat sopuisasti suunnitelmien mukaan.

Koska odottavan aika on pitkä, teimme mieheni kanssa paranemisesta projektin, jossa jokaisen etapin saavuttamista juhlistimme ylimääräisillä herkuilla. Paras hetki oli haavojen kiristävistä niiteistä eroon pääseminen. Voiton tunteen antoivat myös kyynärsauvojen luonnollinen unohtuminen, kipulääkityksen puolittaminen, istuinkorokkeista vapautuminen ja normaalien askareiden haltuun ottaminen.

Lopputarkastus ja paluu ratsaille

Kun noin kahdeksan viikkoa leikkauksesta harpoin lääkärini luokse lopputarkastukseen ja sain kirjallisen luvan palata hevosen selkään, riemu oli valtava. Silloin elettiin pääsiäisen odotuksessa. Päätin aloittaa ratsastusharjoitukset rauhallisesti, ettei mikään vain menisi mönkään. Iltahämärissä kenenkään näkemättä harjoittelin jalan nostamista estetynnyrin yli ja istumista tynnyrin päällä satulaa vastaavassa asennossa. Harjoitukseni kirvoittivat hersyvän naurun mieheltäni. Muistutin häntä kuinka onnellinen hän oikeasti olikaan, kun hänen vaimonsa ratsasti vain tynnyrillä, kun samaan aikaan vuodesta monien miesten vaimot ratsastivat luudalla.

Tynnyriharjoitukset antoivat varmuuden siitä, että jalan kierto ja jalkojen loitontaminen ratsaille nousun tapaan onnistuivat ongelmitta ensinnä paikallaan seisovan kohteen päälle. Muutaman harjoituksen jälkeen seurasikin sitten nousu liikkuvan kohteen selkään. Ennen leikkausta, kun kivut olivat huimimmillaan, kipakka tammani ryhtyi tarjoamaan minulle normaalin ravin sijasta jogia  –  hyvin tasaista, lähes liukuvaa ravia, joka ei ratsastajaa juurikaan ravistele. Sitä se tarjosi edelleen, kun nousin ensimmäisiä kertoja leikkauksen jälkeen ratsaille. Varsin huomaavaista ja empaattista normaalisti niin temperamenttiselta ja omaehtoiselta hevoselta!

Kerta kerralta tunsin istumisen helpottuvan ja oikean istunnan palautuvan. Kolmannella ratsastusviikolla, tammani pysähtyi kesken jogin, kääntyi minuun päin ja kysyi. Annoin sille luvan mennä. Sen koomin se ei ole minulle jogia pyytämättä tarjonnut.

Olin saanut maailmani takaisin. Nautin keväästä hevosen selässä enemmän kuin koskaan. Aistin jokaisen tuoksun, jokaisen värin, jokaisen kevään ja kesän äänen. Riemuitsin vaivattomasta liikkumisesta kuin häkistä päästetty eläin. Tunsin allani olevasta hevosesta kuinka se vastasi oman kroppani kivuttomaan rentouteen. Meillä molemmilla oli hyvä olla. Jokaisella lenkillä lähetän edelleen kiitollisen ajatuksen Coxaan leikkaukseni suorittaneelle lääkärille ja kaikille, jotka häntä työssään avustivat.

Marjatta P.